Tarinoita pilvilinnasta: 2022

"- - Kohta pilvien päältä

voin muistaa tämän maan

Ei mulla oo tarkkaa suuntaa
Mä menen minne sattuma johtaa

Mulla on mukana kuvat

mutta katseet eivät kohtaa

Isä olen täällä maailman toisella puolen
- -

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen
- -

Mä oon kujia kulkenut
jäljessä lapsien parvet

Niiden silmissä iloa
ja kovan elämän arvet

Sydän huutamaan jää joka hetkeen
Mutta tartun niihin muistoissa

Vaikkei tavattais koskaan
kaikki kulkee mun matkassa

- -

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen - -"

Olen aina vihannut tota Haloo Helsingin biisiä. Nyt tykkään siitä vielä vähemmän. Se soi autossa, kun kuljetettiin Sania kohti kuolemaansa. Nyt se muistuttaa aina Sanista ja sen viimeisistä hetkistä. Samoin Evanescencen Far From Heaven saa aina ajattelemaan Sania, mutta sitä biisiä en vihaa.

– –

En ole muistanut kirjoittaa tänne blogiin pitkään aikaan. En nyt aio käydä läpi, mitä tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana on tapahtunut (Luna on tosiaan jo kaksi vuotta, sain vakityön ja dippadappa). Teen kaikelle muulle erillisen postauksen tässä kesän aikana.

Tämä on muistokirjoitus Sanille, maailman hienoimmalle ja parhaimmalle koiralle. Kirjoitin tämän jo lokakuussa, mutta sen kirjoittaminen jäi kesken, ja nyt puolta vuotta myöhemmin viimeistelin tämän. Hyvin tekstipainoitteinen postaus, mutta lopussa vielä kuvia Sanin elämän varrelta.

– –

Olin aina halunnut koiran. Kinunnut sitä vanhemmilta vaikka kuinka kauan. Meidän perhe asuntovaunuili vielä tuolloin, kun olin 14-vuotias. Siellä sitten tutustuttiin ihmisiin, joilla oli perhoskoiria. Eräälle niistä oli tulossa pentuja. Se sai äidinkin muuttamaan mielensä, ja niin me päätettiin ottaa pentu tulevasta pentueesta.

Pentueeseen syntyi 8.11.2007 neljä pentua: kolme narttua, yksi poika. Haluttiin tyttö. Saatiin valita ihan itse, mikä pentu halutaan. Yksi niistä oli isoin ja vahvan oloinen. Sillä oli myös apilanmuotoinen kuvio pepussa, joten se oli varma valinta: se me halutaan. Saatiin päättää jopa virallinen nimi, kunhan se alkaa B:llä. En enää ole varma, päätettiinkö me virallinen nimi vai kutsumanimi ensin, mutta Sanin nimi muodostuu sen virallisesta nimestä kirjaimia sekoittamalla. Olin alaikäinen, joten Sani oli virallisissa papereissa mun äidin nimellä, mutta kyllä se on alusta asti ollut mun koira.

Sani saapui tammikuussa meille. Sani oli reipas ja iloinen pentu; samanlaisena se pysyi koko elämänsä. Koska oltiin ensimmäistä kertaa koiranomistajia, piti kaikki opetella alusta alkaen. Olin kuitenkin ottanut todella paljon selvää koiran koulutuksesta, ja mä olin se, joka Sania koulutti. Näin jälkikäteen ajateltuna ja Lunaa hommatessa huomaa, miten paljon enemmän koululaisella oli aikaa ja tarmoa kouluttaa koiraa; en pääse tällä hetkellä lähellekään sitä omistautumista, joka mulla oli silloin. Ehkä sen takia Sanista tuli niin upea koira.

Kun tapasin Mikon ja muutettiin yhteen, piti päättää, miten Sanin kanssa toimitaan. Päädyttiin "yhteishuoltajuuteen" mun vanhempien kanssa: vuoroviikoin Sani on meillä, vuoroin mun vanhemmilla. Tätä toteutettiin koko Sanin elämä. Sani sopeutui hyvin ensiksi Kannelmäkeen ja melko pian sen jälkeen Jokiniemeen, jossa asuttiin iso osa Sanin elämästä, yhteensä kuusi vuotta. Hetki asuttiin Keravalla, kun rempattiin meidän tulevaa kämppää. Viimeisen elinvuotensa Sani asui meidän omakotitalossa, edelleen välillä vieraillen mun vanhemmilla. Viimeisen vuoden aikana Sani tosin oli enemmän meillä, Lunankin takia.

Sanin elämässä oli mukana tooooodella paljon ihmisiä. Rakkaimmat sille oli tietenkin perheenjäsenet, ja osaksi sen laumaa tuli myös Mikko, joka oli sen elämässä neljävuotiaasta liki neljätoistavuotiaaksi asti. Mukaan sen elämän varrelle kuitenkin mahtuu liuta muita ihmisiä: meidän asuntovaunuajan ihmiset, mukaan lukien Sanin kasvattaja, joka on itsekin siirtynyt ajasta ikuisuuteen; mun kaverit kaikkien näiden vuosien ajalta (yläaste, lukio, yliopisto); mun vanhempien kaverit ja Mikon perhe. En tiedä ketään, joka ei olisi pitänyt Sanista. Mikko ei ollut ennen Sania erityisemmin välittänyt koirista. Sanilla on kuitenkin merkittävä rooli siinä, että meillä on nyt Luna. Ilman Sania Mikko ei välttämättä olisi koskaan oppinut pitämään koirista. Samoin Mikon perheessä oli ihmisiä, jotka eivät olleet mitään koirafaneja; nykyään he ovat innoissaan aina Lunankin näkemisestä. Sanin vaikutus ihmisiin on ollut suuri. Sanilla oli oma Instagram-tili kolmen vuoden ajan, joten ehkä sitä kautta myös joihinkin tuntemattomiinkin ihmisiin.

– –

Sani oli aina ollut mökki-/vaunukoira, aina reissuilla mukana. Vaunuilun loppuessa mökkeilyä tuli entistä enemmän. Sanin elämän viimeinen päivä alkoi mökillä. Oltiin oltu siellä perjantaista lähtien, ja oli tarkoitus lähteä maanantaina. Sunnuntaiaamu valkeni kuitenkin siihen, että Mikko heräsi aiemmin ja meni päästämään koirat pihalle. Siellä Mikko huomasi, että Sanin takalistokarvat oli veressä. Hän tuli sanomaan siitä mulle. Laitoin valot päälle aitassa ja huomasin, kuinka Sanin peti, matot ja lattia oli täynnä veritahroja.

Lähettiin selvittämään, minne päästäisiin eläinlääkäriin. Soitettiin alkuun Evidensian etäeläinlääkäripalveluun, jossa tehtiin arvio, mitä kannattaa tehdä ja mistä voisi olla kyse. Sieltä epäiltiin märkäkohtua (kohtutulehdus) ja suositeltiin menemään kunnan eläinlääkärin päivystykseen. Soitettiin sinne ja saatiin aika tunnin päähän. Lähdettiin sitten ajamaan eläinlääkärille. Paikalla ei ollut ketään muuta kuin tämä yksi eläinlääkäri, ei muuta hoitohenkilökuntaa. Tästä syystä avustin eläinlääkäriä ultraustilanteessa, verinäytteiden otossa ja kanyylin laitossa. Ultrassa pitelin Sanin päätä, Mikko piti jaloista, jotta Sani pysyi paikallaan. Ultrassa näkyi eläinlääkärin mukaan jotain kauitonta sisältöä, jossa kellui pehmytkudostiivistymiä. Sitten otettiin verinäytteet. Se ei ollut yhtä helppoa kuin ultra, sillä Sani ei tykännyt ollenkaan neulalla tökkimisestä ja se kiljui ja yritti rimpuilla. Minä pidin sen päästä/kaulasta kiinni takaapäin ja eläinlääkäri sörkki neuloilla etujalkoja. Ekan jalan neulashow'sta ei tullut mitään, verta valui vain kaikkialle. Sitten toista jalkaa varten ell sheivasi pienen alueen, jolloin neulan laitto onnistui helpommin. Sani oli osaksi oma dramaattinen itsensä, mutta osaksi varmasti myös sattui.

Sitten odoteltiin. Kun verinäytteiden tulokset tulivat, emme olleet juuri viisaampia. Valkosoluarvot olivat koholla, mutta mitään muuta ei ollut, mikä selittäisi oireet. Ell kuitenkin epäili, että kasvain saattaisi myös aiheuttaa oireet. Koska olimme mökkiläisiä ja asumme lähellä pk-seutua, hän suositteli, että menisimme esimerkiksi Tammistoon, jossa olisi paremmat laitteet ja valmiudet suorittaa leikkaus. Leikkauksen hinta-arvioksi annettiin 2 000–3 000 euroa, olihan sunnuntai. Tammistossa oli kuitenkin ruuhkaa, joten saatiin lopulta lähete Espoon eläinsairaalaan. Matkaa ja mahdollista leikkausta varten laitettiin Sanille vielä kanyylin kautta antibioottia ja opiaattikipulääkettä. Kanyylin laittokin oli aikamoinen taistelu Sanin pienten suonten takia, mutta lääkkeet saatiin laitettua.

Lähdettiin takaisin mökille pakkaamaan tavaroita ja nappaamaan Luna matkaan. Olo oli tässä vaiheessa melko epäuskoinen ja hieman toivoton: jos vastaus ei ollut selkeä märkäkohtu vaan vastaus voisi olla kasvain tai useita kasvaimia, mikä on kaiken lopputulos? Jo tässä vaiheessa aloin valmistautua siihen, ettei välttämättä kannata leikata, jos siitä ei olisi selvää hyötyä. Mikon perhe oli mökillä myös, ja he alustavasti hyvästelivät Sanin. Olo oli entistä kurjempi.

Ajomatka alkoi. Tunteet tuon autossa istuskelun aikana vaihtelivat. En pystynyt kuuntelemaan musiikkia radiosta – kuten tuota Haloo Helsingin biisiä – vaan yritimme pelata erilaisia lapsuuden autopelejä (valitse numero ja katso, mikä on vastaantulevista autoista unelmiesi auto; arvaa, kuka hahmo olen jne.). Välillä kuitenkin oli pakko miettiä myös tulevaa: Sani ei välttämättä selviäisi tästä päivästä. Yritin pitää pienen toivonkipinän mukana: mitä jos leikkaus onkin vaihtoehto ja Sani saadaan sillä kuntoon? En kuitenkaan halunnut tuudittautua tähän ajatukseen.

Pysähdyimme vanhempieni luokse. Jätimme Lunan sinne, koska emme tienneet, kauanko Espoossa menisi. Myös vanhempani hyvästelivät Sanin jo tässä vaiheessa. Äitini kuitenkin sanoi, että jos leikkaus on järkevä, Sani voidaan leikata. Tästä olin samaa mieltä.

Jatkoimme matkaa Espooseen. Parkkipaikalla ajattelin kokeilla, josko Sani haluaisi jaloitella. Se ei ollut tullut kuljetuskopastaan ulos edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, vaikka siihen oli mahdollisuus mökillä ja vanhemmillani. Siinä se sitten vielä halusikin tulla ulos ja hieman hoippuvin askelin käveli hieman ja teki normaalisti pissan. Kauaa se ei jaksanut, vaan meni takaisin koppaansa; varmasti myös lääkkeet väsyttivät. Ennen lääkkeitä se nimittäin oli ollut pirteä, ja ainoa oire oli ollut verenvuoto.

Menimme sisälle ja odottelimme hetken aulassa. Sitten Sani otettiin sisään ja se vietiin uudestaan ultrattavaksi – emme olleet saaneet ultrakuvia aiemmalta käynniltä, ja laitteet olivat Espoossa paremmat. Odotin Mikon kanssa aulassa.

Sitten eläinlääkäri kutsui meidät luokseen. Hän kertoi, että märkäkohtu Sanilla oli, mutta lisäksi Sanin virtsarakosta oli löytynyt lokeroista kasvainmassaa, n. 2,5 x 2,5 cm. Kasvutapa viittasi pahanlaatuiseen kasvaimeen. Eläinlääkäri kuulosti jo tässä vaiheessa siltä, että hänellä on vain huonoja uutisia. Hän sanoi, että kasvainmassan leikkaaminen ei käytännössä onnistuisi. Jos se olisi ollut kohdussa, olisi kohdun poistaminen auttanut, mutta koska se oli virtsarakossa, ei kasvaimen täydellinen poistaminen onnistuisi, koska virtsarakkoa ei voi poistaa kokonaan. Tämä olisi tarkoittanut, että kasvain oli tehnyt todennäköisesti etäpesäkkeitä nopeasti uudestaan, vaikka tämä olisi nyt leikattu. Hän siis suosittelisi eutanasiaa, jotta Sani ei turhaan kärsisi.

Olimmehan me tähän jo valmistauduttu koko päivä, mutta kun se siinä sanallistettiin, iski todellisuus päin kasvoja, lujaa. Saatiin hetki miettiä asiaa, mutta päätös oli nopea: emme halua, että Sani kärsii. Vaikkei se siihen asti ollut kipuinen tai kärsivän oloinen, en halunnut, että niitä tulisi myöhemminkään. Todennäköisestihän leikkauksesta olisi tullut kipuja, eikä takuita olisi ollut, että se olisi välttämättä edes selvinnyt leikkauksista. Eläinlääkäri kysyi myös, halutaanko tuhkata Sani. Tähän en osannut vastata, joten meidät jätettiin kolmistaan, minä, Mikko ja Sani. Pidin Sania sylissä, ja otimme videopuheluyhteyden äitiini. Hän ja isä sanoivat vielä hyvästit Sanille. Itku oli loputonta.

Eläinlääkäri tuli takaisin. Sanoimme, että haluamme yksilötuhkauksen ja maatuvan pahviuurnan, jottei mitkään eläimet voi kaivaa hautaa auki. Sitten ell antoi rauhoitusaineen. Tämän vaikutukseen annettiin myös hetki, jonka saimme olla kolmistaan. Pidin Sania jälleen sylissä, kun se rentoutui ja meni aivan veltoksi. Tässä vaiheessa se oli siis vain rauhoitettu, vähän niin kuin ennen leikkaukseen menoa. Huoneeseen saapui hoitaja, joka toi Sanille viltin, jonka päälle sen laskin. Hoitaja laittoi Sanin jalkaan uuden kanyylin, jälleen pienten vaikeuksien jälkeen. Jäimme odottamaan, kun hoitaja poistui sanoen jotain osanottoja tai muuta, en vain pystynyt kuuntelemaan ja sisäistämään siinä kohtaa enää mitään.

Eläinlääkäri tuli. Silittelin Sania hoitopöydällä ja pidin kättä sen kuonon edessä, jotta se sai haistella tuttua hajua. Eläinlääkäri selitti, kuinka hän nyt laittaisi yliannostuksen nukutusainetta, joka pysäyttää sydämen. Hän laittoi sen kanyylin kautta, ja oma sydämeni pamppaili, kun odotin, että näen Sanin lopettavan hengittämisen. Sani kuitenkin jatkoi hengittämistä. En tiedä, oliko kanyyli jotenkin huonosti vai miksi sillä ei ollut vaikutusta, mutta eläinlääkäri ainakin sanoi Sania "sitkeäksi sissiksi". Sitä se oli. Sanoin Sanille, että kaikki on hyvin, voit lopettaa taistelun ja levätä. Sitten ell laittoi kanyylin toiseen jalkaan, mikä oli aivan kauheaa, koska sitä henkistä tuskaa vain pitkitettiin. Sitten ell antoi uuden annoksen, ja pian Sanin hengitys lakkasi ja sydän oli pysähtynyt. Eläinlääkäri varmisti asian vielä kuuntelemalla stetoskoopilla sydänääniä, joita ei enää kuulunut.

Saimme hetken olla vielä Sanin ruumiin kanssa ilman ketään ylimääräisiä. Oli vaikea hyvästellä, itkin silmät päästäni. Kaikista eniten toivoin ja toivon edelleen, että Sani oli tuntenut olonsa viimeisinä hetkinään turvalliseksi ja rakastetuksi. Toivon, että se ymmärsi, että minä olin siinä sen tukena. Sanoin sille vielä muutamia viimeisiä sanoja, ja pyysin Mikkoa ottamaan Sanilta pannan pois ja mukaan. Tuntui aivan hirveältä jättää Sanin ruumis ja lähteä huoneesta ilman sitä. Kaduin siinä kohtaa tuhkauspäätöstä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Kun lähdin hoitopyödän ja Sanin luota, en enää ovella pystynyt katsomaan taakseni, en olisi muuten voinut lähteä.

Mikko hoiti maksamisen aulassa, minä odotin ulkona ja itkin. Taivaskin itki, sade oli alkanut. Hintaa kaikelle tälle tuskalle tuli 170 + 500 €, mikä tuntuu jotenkin kovin väärältä, että surevat omistajat nyhdetään aivan kuiviin, vaikka tilanne on muutenkin kamala. Toki ymmärrän, että oli sunnuntai ja ei se eläinlääkäriasemallekaan ole ilmaista lopettaa koira ja lisäksi siihen sisältyi tuhkaus. Mutta silti. Hetkeen emme pystynyt lähtemään parkkikselta mihinkään, vaan itkimme ulkona sateessa. Kun pahin itku helpotti, ajettiin vanhemmilleni. Äitini oli tehnyt ruokaa, joten söimme hieman (ei ollut kovin suurta ruokahalua...). Otimme Lunan matkaan ja lähdimme kotiin.

Illan aikana tuli monia uusia itkukohtauksia, kun milloin mikäkin asia muistutti siitä, ettei Sania enää ole: tyhjä peti, karvapallerot huoneen nurkissa, puoliksi syöty luu, Luna, vesitonkka (joka sivusilmällä nopeasti vilkaistuna näytti Sanilta). Uni saapui nopeasti, koska päivä oli ollut niin uuvuttava. Heräsin kuitenkin aikaisin aamulla kauheaan ikävään, minkä jälkeen oli vaikeaa nukahtaa uudelleen.

Samalla tavalla päivät etenivät jonkin aikaa. Kävin läpi kuvia, kirjoitin Sanista ja poltin muistokynttilää, mitkä kaikki toivat itkun takaisin. Toisaalta asioiden edistäminen myös helpotti, kun sain tilattua valokuvia ja kävin ostamassa kollaasikehyksen, jonka ripustin seinälle. Tilasin myös yhden kuvan isompana, jonka laitoin Lunan pedin yläpuolelle: se on yhteiskuva Sanista ja Lunasta, jossa ne katsovat yhdessä ison kiven päältä jonnekin kaukaisuuteen. Lunan pedin yläpuolella roikkuessa se symboloi sitä, että Sani katsoo aina Lunan perään, vaikkei läsnä enää olekaan.

Tuhkien saapumisessa meni jonkin aikaa. Itkut vähenivät, mutta jatkuva suru oli läsnä, eikä asia päässyt unohtumaan. Minua kalvasi ajatus siitä, etteivät tuhkat olisikaan Sanin vaan jonkin ihan toisen tai kokoelmaerä tuhkatuista koirista. Kun tuhkat kuitenkin saapuivat eläinlääkäriasemalle, pidellessäni pientä pakettia kädessäni itkin taas. Ajaessani kotiin ajattelin, että Sani on takapenkillä, matkalla kotiin. Tuhkalaatikko oli paketoitu pahvilaatikkoon. Tuhka-astia oli pieni valkoinen, kannellinen pahvipaketti. Avasin laatikon: siellä oli tuhkaa. Otimme tuhkaa pieneen purkkiin talteen; jos ikinä muuttaisimme pois nykyisestä kodistamme, saan Sanin silti mukaan.

Pidimme pienen hautaus- ja muistotilaisuuden, johon vanhempani tulivat myös. Kaivoimme pihallemme pienen kuopan, jonne laskimme tuhka-astian, Sanin. Sanoimme viimeisiä sanoja siinä haudan äärellä, ennen kuin täytimme kuopan ja sytytimme kynttilät siihen. Seisoimme hetken hiljaa, ennen kuin menimme sisälle. Sytytin iltaisin kynttilää monen viikon ajan, kunnes se oli palanut käytännössä loppuun. Talven aikana Mikko kävi laittamassa välillä lyhdyn Sanin haudalle. Nostimme pienen kiven hautapaikan merkiksi. Tarkoitukseni on kaivertaa siihen pieni laatta, jos lukee Sanin nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä. Sopivan laatan löytäminen on osoittautunut haasteelliseksi. Sanin panta on päässyt olohuoneen hyllyyn sen kuvan vierelle. Luna käy toisinaan haistelemassa sitä.

– –

Sani oli ollut todella terve koira. Vasta vanhemmalla iällä, 12-vuotiaana, sillä alkoi tulla ensimmäisiä vaivoja. Sen polven ristiside hajosi keväällä 2019 ja se leikattiin. Samassa yhteydessä tehtiin hieman hammashuoltoa, koska sillä todettiin parodontiitti; hampaita poistettiin. Kutakuinkin tällöin havaittiin, että Sanilla oli nisäkasvaimia. Niistä kuitenkin sanottiin, että jos ne eivät lisäänny ja kasva, ei niille välttämättä tarvitse tehdä mitään. Keväällä 2020 meni toinen polvi, joka sekin leikattiin. Sillä tuli myös outo reikä sen jalkaan, ja se sai antibiootteja. Tämän vuoden helmikuussa Sanilta poistettiin lisää hampaita. Olin ihmetellyt sen vuoden aikana, että Sanin vatsa tuntui hieman pinkeältä. Nyt jälkikäteen toki pohtii, että jos olisin reagoinut siihen tai nisäkasvaimiin jo silloin, olisiko asialle voinut tehdä jotain? Tai sitten Sani oli lopetettu jo aiemmin. Sanin lopullinen lähdönaika kuitenkin koitti hyvin yllättäen. Se oli ollut täysin pirteä, iloinen oma itsensä vielä lauantaina. Se oli jopa hieman hepuloinut ja leikkinytkin. Tällainen yhtäkkinen lähtö on kaksipiippuinen asia: toisaalta ei ehtinyt valmistautua itse henkisesti Sanin lähtöön, mutta toisaalta Sani ei joutunut elämään kivussa ja kärsimyksessä. Jälkimmäinen voittaa ehdottomasti ensimmäisen.

En tiedä, onko Luna ymmärtänyt, ettei Sania enää ole. Luna on tottunut siihen, että Sani oli aina toisinaan poissa, kun se oli hoidossa vanhemmillani. Luna sai nuuhkia Sania kopassaan sunnuntaina, mutta se vaikutti siltä, ettei se halunnut mennä kovin lähelle Sania. Olisiko se silloin aavistanut jotain? Myös me ihmiset käyttäydyimme oudosti, minä itkin niin paljon, joten sen verran Luna ymmärsi, että nyt ihmiset on jostain syystä surullisia, mutta en tiedä, osasiko se yhdistää sitä Saniin. Pari päivää Luna oli vaisumpi, se ei halunnut leikkiäkään. Haluan ajatella, että se ymmärsi ja suri myös omalla tavallaan. Vieläkin se nukkuu toisinaan Sanin vanhassa pedissä – emme ole raaskineet tehdä pedille mitään.

Kaiken kaikkiaan olo on vieläkin epätodellinen: En pysty uskomaan, että Sani ei oikeasti enää tepastele keittiön ovelle katsomaan, josko saisi ruokaa, eikä se oikeasti enää tule vastaan ovelle, kun tullaan kotiin. Tuntuu, kuin Sani olisi vain vanhemmillani, kyllähän se sieltä taas tulee. Sitten aina totuus porautuu tajuntaan: Sani ei enää tule, ei ikinä. Vieläkin Sanin muistelu herkistää minut helposti kyyneliin, mutta nykyään itkut ovat harvemmassa, ei edes jokaviikkoisia, vaikka mielessä Sani on päivittäin. Mutta vaikken koskaan ole uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, toivon sydämeni pohjasta, että Sani on jossain paremmassa paikassa, josta se näkee meidät ja on aina luonamme. Ainakin se tulee olemaan aina mielessäni, aina sydämessäni. ♥

Maailman parhaimmalle koiralle, Sanille. ♥

Rakkaudella muistaen ja suuresti ikävöiden,

Laura, Mikko, Luna ja kaikki muut Sanin rakkaat

Tähän loppuun vielä "muutamia" kuvia Sanista vuosien varrelta aikajärjestyksessä, pienestä pennusta koko sen liki 14-vuotinen matka kuolinvuoteen 2021 asti. Kuvia on aivan valtavasti, enkä ole hyvä karsimaan, varsinkin kun Sanista on niiiiin paljon ihania kuvia, mutta tein parhaani. :)