Mutta viime aikojen tapahtumiin! Olin tosiaan kaverini halloweenbileissä, leivoin sinne tällaisia:
Näissä oli pieni säätäminen. En ole koskaan erityisemmin välittänyt muffinsseista, joten metsästin kauan kaakaomuffinssiohjetta, johon olin tyytyväinen. Halusin nimenomaan niistä meheviä, sillä juuri se kuivuus ja murenevuus inhottaa eniten minua muffinsseissa.
No, kun nämä jäähtyivät, tein samalla vadelma-suklaakermatäytteen. Eli sulatin suklaata, sekoitin siihen vadelmia ja seoksen sekoitin kermavaahdon joukkoon. Tuli melko makeaa johtuen suklaasta, joten olisin voinut käyttää hieman vähemmänkin sitä. Sitten pursotuspussiin ja ohut pursotintylla tungettiin keskelle muffinssia pohjaan saakka ja pursotettiin muffinssi täyteen.
Kuorrutteeksi sulatin tummaa suklaata ja valkosuklaata. Ensin länttäsin lusikalla muffinssin päälle jompaakumpaa suklaata ja pursotin toista suklaata spiraalin muotoon päälle. Sitten hammastikuilla vetelin keskeltä reunoille ja voilà – hämähäkinseittiä syntyi. Ongelmana oli tumman suklaan nopea jähmettyminen, en saanut enää tikulla niitä blendaantumaan keskenään, mutta kävi se noinkin. :D
Ja täytyy sanoa: tuli hyviä! Lupasin näitä Mikolle, kun hän palaa kotiin.
Kävin myös baletissa marraskuun alussa. Kävin myös samalla reissulla syömässä Kaarna-ravintolassa, söin ekaa kertaa elämässäni ankkaa! Ja täytyy sanoa, että tykkäsin kyllä todella paljon. Kävin siis katsomassa Mikon siskon ja äidin kanssa Pieni merenneito -baletin. Sanoisin, että toteutus oli varsin mielenkiintoinen ja omaperäinen. Ensinnäkin, lavasteisiin oli hyödynnetty 3D-tekniikkaa, ja saimme 3D-lasit, joilla taustaseinällä olevat kuvat näyttivät popsahtavan ulos ja liikkuvan lavalla. Merenalaisessa maailmassa se toimi, kun siellä uiskenteli kaloja ja kilppari ym. Loppukohtauksessa se oli paljon häiritsevämpi, kun pahisnoidan naama vilkkui siellä vähän väliä kuohuavassa meressä ja jotain ihme savusyheröitä sinkoili sinne tänne. Vei huomiota itse tanssilta, joten ei siinä kohtaan niin onnistunut.
Tarinaan taas oli yhdistetty H. C. Andersen itse ja tämän sadut. Toisaalta mielenkiintoinen lisä ja satujen tunnistaminen oli hauskaa, mutta todella outoa se oli kuitenkin. Esimerkiksi: kun merenneito meni noidan luokse pyytämään ihmisjalkoja voidakseen tavata prinssin (ja tähän liittyvä äänen menetys jne.), Andersen meni hänen mukanaan sinne. Andersen puolestaan halusi oppia tanssimaan ja tarjosi noidalle vastineeksi satujaan. Andersen sai mukaansa taikapullon, jonka juomalla hän oppisi tanssimaan, mutta ei voisi kirjoittaa enää satuja. Hän kuitenkin jänisti ja juoneen tuli muuta sisältöä. Se oli kaiken kaikkiaan vaan outoa. En oikein edes tiedä, oliko se hyvä vai huono juttu.
Sitten oli kisat. Se oli osittain voittoisaa, osittain tappiota. Kaksarissa voitin ensimmäisen pelini melko selvästi. Seuraavalla kierroksella tuli kuitenkin ykkössijoitettu vastaan ja hävisin kahdessa erässä 18-21, 19-21. Samaisen tytön olin keväällä voittanut niukasti kolmessa erässä, joten jäi vähän harmittamaan. Tämä tyttö kuitenkin vei sitten koko luokan, joten en huonolle hävinnyt. Nelurissa taas tarina oli valoisampi: voitimme heti ekalla kierroksella ykkössijoitetut. Pääsimme siitä välieriin ja voitimme kolmessa erässä (vaikka vastustajat eivät olleet kummoisia, mutta jotenkin aina se eka erä menee totutellessa). Pääsimme siis finaaliin ja voitimme koko roskan! Matsi oli melko tiukka, vaikka kahdessa erässä (22-20, 21-16) voitimmekin. Ja millaiseen palloon se loppuikaan, mun johonkin yritykseen smashata, joka osuikin verkkoon ja kiepsahti vastustajien puolelle. ;D
Toki olen tyytyväinen nelurivoittoon, mutta tuo kaksari jäi harmittamaan. Olin koko ajan altavastaajana, mutta jälkikäteen tuntuu, että olisin voinut yrittää enemmän. Pelasinko täysillä? Olisinko voinut voittaa? No, suunta ylöspäin. Varsinkin kun pisteitä on nyt sen verran, että luokkanousu on todennäköisesti edessä vuodenvaihteessa!
 |
| Kisa-aamun startti! Hieman hilloa ja mustikoita puuron kanssa niin avot! |
Lähipiirissä oli myös hieman draamaa. Sellainen pari, jonka kuvittelin olevan koko loppuelämänsä yhdessä, erosi. Seitsemän vuoden jälkeen. Se iski jotenkin syvälle ja menin siitä pariksi päiväksi jotenkin sekaisin. Oma empatian tunteminen hämmensi, miten paljon voikaan tuntea surua toisen puolesta. Ja samalla se vavisutti omaa maailmankatsomustani: jos tämä pari eroaa, miten mikään voi elämässä olla varmaa? Tämän jälkeen toivoin entistä enemmän, että Mikko olisi kotona, ja tunsin vain suurempaa ikävää. Halusin jonkun näyttävän, että rakkauteen voi uskoa ja luottaa. Pahin oli onneksi ohi parissa päivässä, mutta kyllä se pisti kovasti miettimään asioita. Tietenkin olen ollut nyt seuraamassa läheltä, kuinka toisen ihmisen elämä musertui täysin ja kuinka vaikeaa hänellä tulee olemaan. Yritänkin olla hänen tukenaan parhaani mukaan. Olen vain toisinaan kovin huono sanomaan mitään, mutta ainakin osaan kuunnella.
Huh, meneepä synkäksi.Vähän positiivisuutta tähän väliin: olin viime viikonloppuna kylpylässä Imatralla Mikon siskon ja äidin kanssa! Oikein mukava reissu, mulla oli aromahieronta (ekaa kertaa hieronnassa), kyllä oli rentouttava kokemus. Kävimme myös syömässä hotellin ravintolassa, ruoka oli kyllä oikein hyvää. Aamiainenkin oli hyvä (siellä pystyi paistamaan itselleen vohveleita!). En vain päässyt käymään kylpylässä (selitys alempana), mutta eipä se loppujen lopuksi haitannut, kun muut viihtyivät siellä reilu puoli tuntia ja sanoivat, että se oli tupaten täynnä ja paljon lapsia = en olisi nauttinut sekuntiakaan.
Eli siis, olin myös lääkärissä viime viikolla. Multa leikattiin luomi pois (se oli epäilyttävä, vaikkakin leikkausvaiheessa lääkäri sanoi, että se näyttää "rauhalliselta", joten voin olla levollisin mielin). Leikkaushaava --> ei uimista. Todella pieni haavahan se on, mutta en ota mitään riskejä ennen tikkien poistoa, että se aukeaisi, jotta pääsen sulkkisleirille.
Toinen asia, jota kävin näyttämässä, oli suupielieni ihottuma. Olen kärvistellyt sen kanssa jo pitemmän aikaa (en enää muista, milloin se tuli, mutta reilusti yli vuosi sitten ainakin), mutta nyt vasta sain aikaiseksi mennä lääkäriin. Diagnoosi tulikin: suunympärysihottuma eli perioraalidermatiitti. Sain antibioottikuurin, joka kestää ainakin kuukauden, mutta jos se ei ole vielä parantunut, jatkan toisen kuukauden putkeen. Sen jälkeen jos oireita palaa, käytän apteekista noudettavaa voidetta aina kun on tarvis. Löysin netistä erään blogin, jossa tästä ihottumasta ja sen hoitokeinoista oli tehty merkintä. Kommenttejakin oli tullut reilusti, ja huomasin, että kanssakärsijöitä on paljon. Ikävintä oli kuitenkin huomata, että tämä ei luultavasti parane koskaan. Se saattaa hävitä pitkäksikin aikaa, mutta tulee aina takaisin. Siellä oli pari kommenttia, joissa kerrottiin, että he olivat kärsineet vaivasta jo useita vuosia... Eli hyvää loppuelämää vaan! No ei, aluksi olin ärtynyt, etten pääsekään tästä eroon. Mutta sitten tajusin, että parempi sekin, että se on poissa edes jonkun aikaa. Ja onneksi mulla on ihana mies, jota ei häiritse mun ihottuma ja joka tukee mua, kun vihaan itteäni ja ihottumaani. ♥
Mutta se tästä synkistelystä, tähän väliin vielä eräs pikku piristäjä:
Tulevista tapahtumista enää lyhyesti. Viikonloppuna olisi tosiaan leiri, jos tikkien poistossa näytetään vihreää valoa. Sitä seuraavana viikonloppuna on jokavuotinen itsenäisyyspäiväruokailu Mikon suvun kanssa. Sitten on vielä yhdet kisat jäljellä, toivottavasti kerkeän treenaamaan kunnolla ennen niitä. Ja koulu loppuu about 8. päivä! Silloin tosin loppuu vain luennot, sitten on vielä kaikenlaista palautettavaa jäljellä. Pitäisi yrittää hoitaa myös kandiasioita eteenpäin, mutta aihe on sinänsä epävarma vielä. Käyn juttelemassa vielä parin opettajan kanssa, toivottavasti se selkiyttää asioita, sillä vuoden loppuun mennessä pitäisi tutkimussuunnitelmakin olla jo valmis... Ja edellisessä postauksessa mainittu kirjatentti odottaa edelleen lukijaansa.
Tulipa pitkä teksti eikä kuviakaan juuri ole, pahoitteluni! Tällä kertaa oli enemmän kirjoitettavaa ja selitettävää. :) Kohta alkaa joulukuu, joten siis hyvää joulunodotusta, rakkaat ihmiset!
