Surua ja hamstereita

Kylläpä mä olen nyt ahkera, jo kolme merkintää tässä toukokuussa! :D

Mutta joo, ihan vakavasti nyt sit. Luin tällaisen artikkelin tässä tänään:
Psykologi: Lemmikin kuolema laukaisee saman surun kuin läheisen ihmisen menetys
Mun mielestä tuo oli hyvä artikkeli, kerrankin mietitään myös näin. Joillekin ihmisille, joilla ei ole elämässään välttämättä muita kuin juurikin tuo rakas lemmikki, sen kuolema voi olla yhtä raastava paikka kuin ihmisen menetys. Itse olen menettänyt ainoastaan isovanhempani, mutta kyllä surin yhtä paljon lemmikkihamstereitani kuin heitäkin.

Eniten ärsyttivät kommentit:
"Vastuunsa tunteva psykologi (ja media) valmentaa vanhempia kertomaan lapsille ettei koira, tai muukaan kotieläin, ole verrattavissa läheiseen tai muuten tärkeään ihmiseen. Lemmikkihössötyksestä kärsivät ihmiset ja varsinkin eläimet."

 "Lähiomaisia menettäneenä minua lähinnä loukkaa että ihmisen menettämistä verrataan eläimeen. Eläin voi olla rakas ja tärkeä mutta ei koskaan niin tärkeä kuin oma sisko tai veli, tai isä tai oma lapsi. Ihmiset jotka näitä asioita vertaavat eivät selvästi ole koskaan ketään lähiomaista menettäneet."

" Lemmikin menetys on kauheaa, mutta ei millään tavalla lähelläkkään sitä mitä esim lapsen menetys. Ei lähelläkään."

On oikeasti ihan pakko miettiä: kuka määrittelee, kuinka paljon surua saa tuntea elävän olennon menettämisestä? Mun mielestä se on yks hailee, onko se ihminen vai eläin: jos se on ollut tärkeä osa omaa elämää, kellään ei ole oikeutta alkaa väittää, ettei tämän suru ole sen arvoista. "Ei koiran menettäminen ole sama asia kuin lapsen." Jollekin voi olla. Kaikilla ihmisillä ei sattumoisin ole lapsia: miksi siis lemmikin menettäminen ei voisi olla aivan yhtä tuskaista? Sitä en vain käsitä, miksi ihmisten pitää vertailla surua johonkin toiseen suruun, aivan kuin toinen suru olisi jotenkin merkityksellisempää.

Itse menetin oman hamsterini ollessani melko nuori, 11-vuotias. Helmi syntyi 12.2.2003 ja kuoli 17.11.2004. Se oli lempeä lähtö, ei juuri mitään oireita vanhuudesta tai muustakaan, eräänä päivänä se vain löytyi kuolleena omasta pesästään. Hautasimme sen mummoni pihalle. En osannut Helmiä niin kauheasti surra, mutta surin kuitenkin. Se oli ensimmäinen lemmikkini, joten pahalta se tuntui. Toisaalta olin vielä niin lapsi, että en osannut kauan asiasta murehtia.

Hankimme toisen hamsterin melko pian Helmin jälkeen. Heta syntyi 4.11.2004 ja kuoli 18.11.2006. Hamsterien huono puoli on se, että ne elävät juuri ja juuri kaksi vuotta, Helmi ei elänyt sitäkään. Hetan kuolema oli aika raskas. Se meni todella huonoon kuntoon: siihen tuli kaljuja läikkiä, toinen silmä muurautui umpeen ja kävely oli todella vaikeaa, se vähän väliä kaatui. Varasimme sitten eläinlääkärin ja päätimme päästää pienen lemmikkimme tuskistaan. Muistan itkeneeni eläinlääkärillä aivan kamalasti, Hetan viimeiset päivät olivat todella vaikeita, kun se oli selkeästi tuskissaan. Eläinlääkäri totesi, että Hetalla oli sokeritauti, josta johtui suurin osa sen oireista. Ja vaikka se oli niin kipeä ja pieni eläin, se ei halunnut luovuttaa. Eläinlääkäri joutui antamaan kissan annoksen nukutusainetta, ennen kuin Heta viimein jäi käsiini liikkumattomana. (Tämä muisto kirpaisee edelleen, pieni kirjoitustauko...) Hautasimme sen sitten mummon pihaan Helmin viereen.

Pystyn edelleen muistamaan Hetan kuoleman aiheuttaman surun. Muistellessani toisinaan sen viimeisiä hetkiä itken ja suren edelleen. Vaikka se oli vain pieni hamsteri, joka ei erityisemmin osannut edes kiintymystään osoittaa. Lemmikki voi silti olla niin tärkeä, että suru ei lopu koskaan. Niin olivat molemmat hamsterinikin.

En kestä edes ajatella, miten reagoin, kun Sanista aika jättää. Sen osoittaman rakkauden on voinut tuntea ja nähdä, joten luulen sen olevan vielä vaikeampaa. Mutta se johtuu rakkauden eri muodoista: rakastin hamstereitani aivan eri tavalla kuin koiraani. Samoin rakastan vanhempiani ja poikaystävääni eri tavoin. Kuten myös lemmikkien ja ihmisten välinen ero on selvä. Mutta SURU on sama: kaikkia voin surra aivan yhtä paljon, vaikka rakastankin jokaista eri tavoin. Ja KUKAAN ei voi tulla väittämään minulle muuta, vaikka itse ajattelisikin toisin. Kukaan muu ei päätä minun surustani.

Pahoittelen vähän synkeämpää päivitystä, mutta tämä oli minulle lähes sydämenasia. Vaikka kukaan ei edes lukisi tätä, niin halusin saada sen sanottua ja ihmisille mahdollisuuden löytää tukea omaan suruunsa.

Heta ♥

Heta ♥

Helmistä mulla ei valitettavasti ole kuvia, koska en omistanut vielä digikameraa siihen aikaan. Paperisia kuvia meillä on onneksi tallessa.

Yksi söpöimpiä kuvia Hetasta :)

Tämä on jo elämän ehtoopuolelta: sillä tuli tollanen haava poskeen :(

Jottei koko merkintä olisi pelkkää synkistelyä, liittyen ehkä tuohon ylempään kuvaankin, voisin vielä kertoa hauskimman muistoni Hetasta. Sillä oli sellainen muovinen häkki, jossa oli reikä juomapullolle. Se aina nakerteli sitä reikää. Eräänä yönä se sitten oli onnistunut nakertamaan sen verran suuren reiän, että se mahtui siitä läpi (vaikka en ymmärtänyt, miten: sen pääkin oli isompi kuin se reikä!). Heräsin yöllä siihen, että jokin pehmeä hipaisi poskea - ja Hetahan se siinä, mun tyynyllä! Tämä jäi ikuiseksi mysteeriksi, miten se onnistui siinä. Häkin juomapulloreikä oli seinän puolella, mun sängyn vieressä sellasella korokkeella. Se reikä oli seinää vasten, ja mun sänky oli jonkin matkan päässä koko häkistä. Sen on jotenkin eka onnistunut pudottautuu lattialle (tai johonkin) ja kiivetä mun sänkyyn. Hassu hamsteri se oli. :) ♥

Helmistä mulla ei ole mitään erityistä tarinaa kerrottavana. Se oli kuitenkin hyvin lempeä, ei ihan tollanen Hetan kaltainen vilivilperi. Molemmat tosin pyörittivät erästä juoksupyöräänsä väärältä puolelta: pyörä oli liian pieni kultahamsterille, joten ne pyörittivät sitä ulkopuolelta! Helmi oli todella kiltti, se ei koskaan purrut ketään (Heta kerran näykkäsi iskää, kun isä oli käsitellyt juustoa ennen Hetan silittelyä). Se ei ehkä järjestänyt mitään seikkailuja, mutta se oli oikein mallikelpoinen pieni hamsteri!