Päätin, että rakastan yhtä miestä koko elämäni. Päätin, että selviän erosta. Päätin unohtaa kaiken hetkeksi. Päätin jatkaa eteenpäin. Päätin, etten aio enää koskaan kärsiä. Päätin, että pääsen yli. Mutta niin tilanteet vain muuttuvat, osa päätöksistä menettää merkityksensä tai vaihtuu toiseksi.
Olenko vahva ihminen? Näytänkö siltä? Mitä muut ajattelevat? Pitääkö vetää ylleen naamio ja näytellä, että kaikki on hyvin? Pieniä, yksinkertaisia kysymyksiä, jotka täyttävät ajatukseni ja joihin en tiedä vastauksia. En tiedä, olenko koskaan ollut vahva vai olenko aina ollut vahva, mutta nyt se vahvuus on vain heikentynyt. Mutta tärkeämpää minulle on, miltä se kaikki näyttää ulospäin. En halua murtua ihmisten silmissä, mutta en myöskään halua teeskennellä. Kaikki ymmärtävät kaiken, tai sitten kukaan ei ymmärrä mitään. Tunnen olevani rikki, mutta samaan aikaan tarpeeksi ehjä, että voin elää ilman huolta tulevaisuudesta. Jos vain asiat selkiytyisivät sormia napsauttamalla, niin olisin onnellinen. Oikeasti.
Tunnen selviytyneeni. Olen päässyt pahimman kynnyksen yli, päässyt viimein portaikon päähän tasanteelle. Edessä on nyt pitkä käytävä, joka on kuljettava rauhassa, tasaisesti. Sitä kaipaan juuri nyt elämältä, ei mitään kiirettä. Aion antaa itselleni aikaa eron suhteen, enkä yritäkään tunkea kaikkia ajatuksia syrjään, vaan haluan prosessoida asioita mielessäni, jotta pääsen eteenpäin. Ja tämä kaikki alkaa kuulostaa jo toistolta, levy jäänyt pyörimään? NON-REPLAY.
Ugh, onpa synkkää. Ei kai mun elämä nyt oikeasti ole noin pskaa. Yritän saada arkielämän pienistä hetkistä elämääni jotain iloa. Ystävien tapaamista, leffojen katsomista, koulunkäyntiä ja piirtämistä. Ja mikä parasta, koeviikko on ohi! Kaikki kokeet sujuivat, mitään katastrofaalista lukemattomuutta ei ollut. Tietenkin olisin voinut lukea paljon enemmän, ja niin oli tarkoituskin, mutta en jaksa nyt stressata juurikaan koulunkäynnistä. Äikän kokeet menivät ihan jees, kunhan nyt kasin saisi, mieluummin ysin. Ruotsin koe meni jees, jotkut pienet asiat harmittaa (kuten kuuntelu). Ranska sujui, eikä mitään hirveää senkään suhteen ole voinut mennä pieleen (paitsi kuuntelu). Ja nyt viikonlopun saan nauttia rauhassa ILMAN koulua, kokeita, läksyjä ja huolta mistään kouluasioista! Tällaista voisi olla suuremman osan ajasta.
Miten odotankaan silti ensi jakson alkamista! Alkaa kuvistunnit, olen vaan niin kaivannut piirtämistä! Tietenkin sitä voi tehdä kotonakin, mutta koulussa se on rentouttavaa, vie ajatukset siitä puurtavasta pänttäämisestä ja saa tehdä sitä, mistä eniten pitää. Olenhan mä piirrellyt kotona, suunnitelmana oli piirtää jopa kalenteri ensi vuodelle, mutta olen ollut hieman laiska. :'D Ja nyt on jotenkin iskenyt joulunodotuskin, haluan päästä suunnittelemaan pikkujouluja ja ostamaan lahjoja (vaikka olenkin toivottaman huono keksimään niitä) ja väkertämään joulukortteja. Elämässä vain pitää olla jotain, mitä odottaa! :)
Öyh, on kyllä todella laajakirjoinen merkintä taas, pahoitteluni. Ajatusten sekava virta, 5 tunnin yöunet ja kellon aika (kaksi yöllä) ei ole paras mahdollinen ajoitus kirjoittamiselle, mutta nyt ainakin sain niitä sekavia asioita purettua osiin ja kokoan päässäni pieniä unimaailman linnoja, joista tämän elämän haaveet koostuu. Niihin aion turvautua, haaveisiin. Ne vievät läpi tämän hankalimman ajan. Joskus, joskus ne vielä alkavat rakentua oikean maailman linnoiksi, pääsevät pois unimaailmasta ja ajatuksista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti