"Äiti älä pelkää, kyllä pidän itsestä huolen" – Sani 8.11.2007–24.10.2021

 "- - Kohta pilvien päältä

voin muistaa tämän maan

 

Ei mulla oo tarkkaa suuntaa
Mä menen minne sattuma johtaa

 

Mulla on mukana kuvat 

mutta katseet eivät kohtaa

 

Isä olen täällä maailman toisella puolen
- -

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen
- -

Mä oon kujia kulkenut
jäljessä lapsien parvet

Niiden silmissä iloa
ja kovan elämän arvet

 

Sydän huutamaan jää joka hetkeen
Mutta tartun niihin muistoissa

 

Vaikkei tavattais koskaan
kaikki kulkee mun matkassa

 

- -

Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen - -"

Olen aina vihannut tota Haloo Helsingin biisiä. Nyt tykkään siitä vielä vähemmän. Se soi autossa, kun kuljetettiin Sania kohti kuolemaansa. Nyt se muistuttaa aina Sanista ja sen viimeisistä hetkistä. Samoin Evanescencen Far From Heaven saa aina ajattelemaan Sania, mutta sitä biisiä en vihaa.

 

– –

 

En ole muistanut kirjoittaa tänne blogiin pitkään aikaan. En nyt aio käydä läpi, mitä tässä viimeisen puolentoista vuoden aikana on tapahtunut (Luna on tosiaan jo kaksi vuotta, sain vakityön ja dippadappa). Teen kaikelle muulle erillisen postauksen tässä kesän aikana.

 

Tämä on muistokirjoitus Sanille, maailman hienoimmalle ja parhaimmalle koiralle. Kirjoitin tämän jo lokakuussa, mutta sen kirjoittaminen jäi kesken, ja nyt puolta vuotta myöhemmin viimeistelin tämän. Hyvin tekstipainoitteinen postaus, mutta lopussa vielä kuvia Sanin elämän varrelta.

 

– –

 

Olin aina halunnut koiran. Kinunnut sitä vanhemmilta vaikka kuinka kauan. Meidän perhe asuntovaunuili vielä tuolloin, kun olin 14-vuotias. Siellä sitten tutustuttiin ihmisiin, joilla oli perhoskoiria. Eräälle niistä oli tulossa pentuja. Se sai äidinkin muuttamaan mielensä, ja niin me päätettiin ottaa pentu tulevasta pentueesta.

 

Pentueeseen syntyi 8.11.2007 neljä pentua: kolme narttua, yksi poika. Haluttiin tyttö. Saatiin valita ihan itse, mikä pentu halutaan. Yksi niistä oli isoin ja vahvan oloinen. Sillä oli myös apilanmuotoinen kuvio pepussa, joten se oli varma valinta: se me halutaan. Saatiin päättää jopa virallinen nimi, kunhan se alkaa B:llä. En enää ole varma, päätettiinkö me virallinen nimi vai kutsumanimi ensin, mutta Sanin nimi muodostuu sen virallisesta nimestä kirjaimia sekoittamalla. Olin alaikäinen, joten Sani oli virallisissa papereissa mun äidin nimellä, mutta kyllä se on alusta asti ollut mun koira.

 

Sani saapui tammikuussa meille. Sani oli reipas ja iloinen pentu; samanlaisena se pysyi koko elämänsä. Koska oltiin ensimmäistä kertaa koiranomistajia, piti kaikki opetella alusta alkaen. Olin kuitenkin ottanut todella paljon selvää koiran koulutuksesta, ja mä olin se, joka Sania koulutti. Näin jälkikäteen ajateltuna ja Lunaa hommatessa huomaa, miten paljon enemmän koululaisella oli aikaa ja tarmoa kouluttaa koiraa; en pääse tällä hetkellä lähellekään sitä omistautumista, joka mulla oli silloin. Ehkä sen takia Sanista tuli niin upea koira.

 

Kun tapasin Mikon ja muutettiin yhteen, piti päättää, miten Sanin kanssa toimitaan. Päädyttiin "yhteishuoltajuuteen" mun vanhempien kanssa: vuoroviikoin Sani on meillä, vuoroin mun vanhemmilla. Tätä toteutettiin koko Sanin elämä. Sani sopeutui hyvin ensiksi Kannelmäkeen ja melko pian sen jälkeen Jokiniemeen, jossa asuttiin iso osa Sanin elämästä, yhteensä kuusi vuotta. Hetki asuttiin Keravalla, kun rempattiin meidän tulevaa kämppää. Viimeisen elinvuotensa Sani asui meidän omakotitalossa, edelleen välillä vieraillen mun vanhemmilla. Viimeisen vuoden aikana Sani tosin oli enemmän meillä, Lunankin takia.

 

Sanin elämässä oli mukana tooooodella paljon ihmisiä. Rakkaimmat sille oli tietenkin perheenjäsenet, ja osaksi sen laumaa tuli myös Mikko, joka oli sen elämässä neljävuotiaasta liki neljätoistavuotiaaksi asti. Mukaan sen elämän varrelle kuitenkin mahtuu liuta muita ihmisiä: meidän asuntovaunuajan ihmiset, mukaan lukien Sanin kasvattaja, joka on itsekin siirtynyt ajasta ikuisuuteen; mun kaverit kaikkien näiden vuosien ajalta (yläaste, lukio, yliopisto); mun vanhempien kaverit ja Mikon perhe. En tiedä ketään, joka ei olisi pitänyt Sanista. Mikko ei ollut ennen Sania erityisemmin välittänyt koirista. Sanilla on kuitenkin merkittävä rooli siinä, että meillä on nyt Luna. Ilman Sania Mikko ei välttämättä olisi koskaan oppinut pitämään koirista. Samoin Mikon perheessä oli ihmisiä, jotka eivät olleet mitään koirafaneja; nykyään he ovat innoissaan aina Lunankin näkemisestä. Sanin vaikutus ihmisiin on ollut suuri. Sanilla oli oma Instagram-tili kolmen vuoden ajan, joten ehkä sitä kautta myös joihinkin tuntemattomiinkin ihmisiin.

– –

Sani oli aina ollut mökki-/vaunukoira, aina reissuilla mukana. Vaunuilun loppuessa mökkeilyä tuli entistä enemmän. Sanin elämän viimeinen päivä alkoi mökillä. Oltiin oltu siellä perjantaista lähtien, ja oli tarkoitus lähteä maanantaina. Sunnuntaiaamu valkeni kuitenkin siihen, että Mikko heräsi aiemmin ja meni päästämään koirat pihalle. Siellä Mikko huomasi, että Sanin takalistokarvat oli veressä. Hän tuli sanomaan siitä mulle. Laitoin valot päälle aitassa ja huomasin, kuinka Sanin peti, matot ja lattia oli täynnä veritahroja. 

 

Lähettiin selvittämään, minne päästäisiin eläinlääkäriin. Soitettiin alkuun Evidensian etäeläinlääkäripalveluun, jossa tehtiin arvio, mitä kannattaa tehdä ja mistä voisi olla kyse. Sieltä epäiltiin märkäkohtua (kohtutulehdus) ja suositeltiin menemään kunnan eläinlääkärin päivystykseen. Soitettiin sinne ja saatiin aika tunnin päähän. Lähdettiin sitten ajamaan eläinlääkärille. Paikalla ei ollut ketään muuta kuin tämä yksi eläinlääkäri, ei muuta hoitohenkilökuntaa. Tästä syystä avustin eläinlääkäriä ultraustilanteessa, verinäytteiden otossa ja kanyylin laitossa. Ultrassa pitelin Sanin päätä, Mikko piti jaloista, jotta Sani pysyi paikallaan. Ultrassa näkyi eläinlääkärin mukaan jotain kauitonta sisältöä, jossa kellui pehmytkudostiivistymiä. Sitten otettiin verinäytteet. Se ei ollut yhtä helppoa kuin ultra, sillä Sani ei tykännyt ollenkaan neulalla tökkimisestä ja se kiljui ja yritti rimpuilla. Minä pidin sen päästä/kaulasta kiinni takaapäin ja eläinlääkäri sörkki neuloilla etujalkoja. Ekan jalan neulashow'sta ei tullut mitään, verta valui vain kaikkialle. Sitten toista jalkaa varten ell sheivasi pienen alueen, jolloin neulan laitto onnistui helpommin. Sani oli osaksi oma dramaattinen itsensä, mutta osaksi varmasti myös sattui.

 

Sitten odoteltiin. Kun verinäytteiden tulokset tulivat, emme olleet juuri viisaampia. Valkosoluarvot olivat koholla, mutta mitään muuta ei ollut, mikä selittäisi oireet. Ell kuitenkin epäili, että kasvain saattaisi myös aiheuttaa oireet. Koska olimme mökkiläisiä ja asumme lähellä pk-seutua, hän suositteli, että menisimme esimerkiksi Tammistoon, jossa olisi paremmat laitteet ja valmiudet suorittaa leikkaus. Leikkauksen hinta-arvioksi annettiin 2 000–3 000 euroa, olihan sunnuntai. Tammistossa oli kuitenkin ruuhkaa, joten saatiin lopulta lähete Espoon eläinsairaalaan. Matkaa ja mahdollista leikkausta varten laitettiin Sanille vielä kanyylin kautta antibioottia ja opiaattikipulääkettä. Kanyylin laittokin oli aikamoinen taistelu Sanin pienten suonten takia, mutta lääkkeet saatiin laitettua.

 

Lähdettiin takaisin mökille pakkaamaan tavaroita ja nappaamaan Luna matkaan. Olo oli tässä vaiheessa melko epäuskoinen ja hieman toivoton: jos vastaus ei ollut selkeä märkäkohtu vaan vastaus voisi olla kasvain tai useita kasvaimia, mikä on kaiken lopputulos? Jo tässä vaiheessa aloin valmistautua siihen, ettei välttämättä kannata leikata, jos siitä ei olisi selvää hyötyä. Mikon perhe oli mökillä myös, ja he alustavasti hyvästelivät Sanin. Olo oli entistä kurjempi. 

Ajomatka alkoi. Tunteet tuon autossa istuskelun aikana vaihtelivat. En pystynyt kuuntelemaan musiikkia radiosta – kuten tuota Haloo Helsingin biisiä – vaan yritimme pelata erilaisia lapsuuden autopelejä (valitse numero ja katso, mikä on vastaantulevista autoista unelmiesi auto; arvaa, kuka hahmo olen jne.). Välillä kuitenkin oli pakko miettiä myös tulevaa: Sani ei välttämättä selviäisi tästä päivästä. Yritin pitää pienen toivonkipinän mukana: mitä jos leikkaus onkin vaihtoehto ja Sani saadaan sillä kuntoon? En kuitenkaan halunnut tuudittautua tähän ajatukseen.

Pysähdyimme vanhempieni luokse. Jätimme Lunan sinne, koska emme tienneet, kauanko Espoossa menisi. Myös vanhempani hyvästelivät Sanin jo tässä vaiheessa. Äitini kuitenkin sanoi, että jos leikkaus on järkevä, Sani voidaan leikata. Tästä olin samaa mieltä.

Jatkoimme matkaa Espooseen. Parkkipaikalla ajattelin kokeilla, josko Sani haluaisi jaloitella. Se ei ollut tullut kuljetuskopastaan ulos edellisen eläinlääkärikäynnin jälkeen, vaikka siihen oli mahdollisuus mökillä ja vanhemmillani. Siinä se sitten vielä halusikin tulla ulos ja hieman hoippuvin askelin käveli hieman ja teki normaalisti pissan. Kauaa se ei jaksanut, vaan meni takaisin koppaansa; varmasti myös lääkkeet väsyttivät. Ennen lääkkeitä se nimittäin oli ollut pirteä, ja ainoa oire oli ollut verenvuoto. 

Menimme sisälle ja odottelimme hetken aulassa. Sitten Sani otettiin sisään ja se vietiin uudestaan ultrattavaksi – emme olleet saaneet ultrakuvia aiemmalta käynniltä, ja laitteet olivat Espoossa paremmat. Odotin Mikon kanssa aulassa.

Sitten eläinlääkäri kutsui meidät luokseen. Hän kertoi, että märkäkohtu Sanilla oli, mutta lisäksi Sanin virtsarakosta oli löytynyt lokeroista kasvainmassaa, n. 2,5 x 2,5 cm. Kasvutapa viittasi pahanlaatuiseen kasvaimeen. Eläinlääkäri kuulosti jo tässä vaiheessa siltä, että hänellä on vain huonoja uutisia. Hän sanoi, että kasvainmassan leikkaaminen ei käytännössä onnistuisi. Jos se olisi ollut kohdussa, olisi kohdun poistaminen auttanut, mutta koska se oli virtsarakossa, ei kasvaimen täydellinen poistaminen onnistuisi, koska virtsarakkoa ei voi poistaa kokonaan. Tämä olisi tarkoittanut, että kasvain oli tehnyt todennäköisesti etäpesäkkeitä nopeasti uudestaan, vaikka tämä olisi nyt leikattu. Hän siis suosittelisi eutanasiaa, jotta Sani ei turhaan kärsisi.

Olimmehan me tähän jo valmistauduttu koko päivä, mutta kun se siinä sanallistettiin, iski todellisuus päin kasvoja, lujaa. Saatiin hetki miettiä asiaa, mutta päätös oli nopea: emme halua, että Sani kärsii. Vaikkei se siihen asti ollut kipuinen tai kärsivän oloinen, en halunnut, että niitä tulisi myöhemminkään. Todennäköisestihän leikkauksesta olisi tullut kipuja, eikä takuita olisi ollut, että se olisi välttämättä edes selvinnyt leikkauksista. Eläinlääkäri kysyi myös, halutaanko tuhkata Sani. Tähän en osannut vastata, joten meidät jätettiin kolmistaan, minä, Mikko ja Sani. Pidin Sania sylissä, ja otimme videopuheluyhteyden äitiini. Hän ja isä sanoivat vielä hyvästit Sanille. Itku oli loputonta. 

Eläinlääkäri tuli takaisin. Sanoimme, että haluamme yksilötuhkauksen ja maatuvan pahviuurnan, jottei mitkään eläimet voi kaivaa hautaa auki. Sitten ell antoi rauhoitusaineen. Tämän vaikutukseen annettiin myös hetki, jonka saimme olla kolmistaan. Pidin Sania jälleen sylissä, kun se rentoutui ja meni aivan veltoksi. Tässä vaiheessa se oli siis vain rauhoitettu, vähän niin kuin ennen leikkaukseen menoa. Huoneeseen saapui hoitaja, joka toi Sanille viltin, jonka päälle sen laskin. Hoitaja laittoi Sanin jalkaan uuden kanyylin, jälleen pienten vaikeuksien jälkeen. Jäimme odottamaan, kun hoitaja poistui sanoen jotain osanottoja tai muuta, en vain pystynyt kuuntelemaan ja sisäistämään siinä kohtaa enää mitään.

Eläinlääkäri tuli. Silittelin Sania hoitopöydällä ja pidin kättä sen kuonon edessä, jotta se sai haistella tuttua hajua. Eläinlääkäri selitti, kuinka hän nyt laittaisi yliannostuksen nukutusainetta, joka pysäyttää sydämen. Hän laittoi sen kanyylin kautta, ja oma sydämeni pamppaili, kun odotin, että näen Sanin lopettavan hengittämisen. Sani kuitenkin jatkoi hengittämistä. En tiedä, oliko kanyyli jotenkin huonosti vai miksi sillä ei ollut vaikutusta, mutta eläinlääkäri ainakin sanoi Sania "sitkeäksi sissiksi". Sitä se oli. Sanoin Sanille, että kaikki on hyvin, voit lopettaa taistelun ja levätä. Sitten ell laittoi kanyylin toiseen jalkaan, mikä oli aivan kauheaa, koska sitä henkistä tuskaa vain pitkitettiin. Sitten ell antoi uuden annoksen, ja pian Sanin hengitys lakkasi ja sydän oli pysähtynyt. Eläinlääkäri varmisti asian vielä kuuntelemalla stetoskoopilla sydänääniä, joita ei enää kuulunut.

Saimme hetken olla vielä Sanin ruumiin kanssa ilman ketään ylimääräisiä. Oli vaikea hyvästellä, itkin silmät päästäni. Kaikista eniten toivoin ja toivon edelleen, että Sani oli tuntenut olonsa viimeisinä hetkinään turvalliseksi ja rakastetuksi. Toivon, että se ymmärsi, että minä olin siinä sen tukena. Sanoin sille vielä muutamia viimeisiä sanoja, ja pyysin Mikkoa ottamaan Sanilta pannan pois ja mukaan. Tuntui aivan hirveältä jättää Sanin ruumis ja lähteä huoneesta ilman sitä. Kaduin siinä kohtaa tuhkauspäätöstä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna se oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Kun lähdin hoitopyödän ja Sanin luota, en enää ovella pystynyt katsomaan taakseni, en olisi muuten voinut lähteä.

Mikko hoiti maksamisen aulassa, minä odotin ulkona ja itkin. Taivaskin itki, sade oli alkanut. Hintaa kaikelle tälle tuskalle tuli 170 + 500 €, mikä tuntuu jotenkin kovin väärältä, että surevat omistajat nyhdetään aivan kuiviin, vaikka tilanne on muutenkin kamala. Toki ymmärrän, että oli sunnuntai ja ei se eläinlääkäriasemallekaan ole ilmaista lopettaa koira ja lisäksi siihen sisältyi tuhkaus. Mutta silti. Hetkeen emme pystynyt lähtemään parkkikselta mihinkään, vaan itkimme ulkona sateessa. Kun pahin itku helpotti, ajettiin vanhemmilleni. Äitini oli tehnyt ruokaa, joten söimme hieman (ei ollut kovin suurta ruokahalua...). Otimme Lunan matkaan ja lähdimme kotiin.

Illan aikana tuli monia uusia itkukohtauksia, kun milloin mikäkin asia muistutti siitä, ettei Sania enää ole: tyhjä peti, karvapallerot huoneen nurkissa, puoliksi syöty luu, Luna, vesitonkka (joka sivusilmällä nopeasti vilkaistuna näytti Sanilta). Uni saapui nopeasti, koska päivä oli ollut niin uuvuttava. Heräsin kuitenkin aikaisin aamulla kauheaan ikävään, minkä jälkeen oli vaikeaa nukahtaa uudelleen.

Samalla tavalla päivät etenivät jonkin aikaa. Kävin läpi kuvia, kirjoitin Sanista ja poltin muistokynttilää, mitkä kaikki toivat itkun takaisin. Toisaalta asioiden edistäminen myös helpotti, kun sain tilattua valokuvia ja kävin ostamassa kollaasikehyksen, jonka ripustin seinälle. Tilasin myös yhden kuvan isompana, jonka laitoin Lunan pedin yläpuolelle: se on yhteiskuva Sanista ja Lunasta, jossa ne katsovat yhdessä ison kiven päältä jonnekin kaukaisuuteen. Lunan pedin yläpuolella roikkuessa se symboloi sitä, että Sani katsoo aina Lunan perään, vaikkei läsnä enää olekaan. 

 

Tuhkien saapumisessa meni jonkin aikaa. Itkut vähenivät, mutta jatkuva suru oli läsnä, eikä asia päässyt unohtumaan. Minua kalvasi ajatus siitä, etteivät tuhkat olisikaan Sanin vaan jonkin ihan toisen tai kokoelmaerä tuhkatuista koirista. Kun tuhkat kuitenkin saapuivat eläinlääkäriasemalle, pidellessäni pientä pakettia kädessäni itkin taas. Ajaessani kotiin ajattelin, että Sani on takapenkillä, matkalla kotiin. Tuhkalaatikko oli paketoitu pahvilaatikkoon. Tuhka-astia oli pieni valkoinen, kannellinen pahvipaketti. Avasin laatikon: siellä oli tuhkaa. Otimme tuhkaa pieneen purkkiin talteen; jos ikinä muuttaisimme pois nykyisestä kodistamme, saan Sanin silti mukaan.

Pidimme pienen hautaus- ja muistotilaisuuden, johon vanhempani tulivat myös. Kaivoimme pihallemme pienen kuopan, jonne laskimme tuhka-astian, Sanin. Sanoimme viimeisiä sanoja siinä haudan äärellä, ennen kuin täytimme kuopan ja sytytimme kynttilät siihen. Seisoimme hetken hiljaa, ennen kuin menimme sisälle. Sytytin iltaisin kynttilää monen viikon ajan, kunnes se oli palanut käytännössä loppuun. Talven aikana Mikko kävi laittamassa välillä lyhdyn Sanin haudalle. Nostimme pienen kiven hautapaikan merkiksi. Tarkoitukseni on kaivertaa siihen pieni laatta, jos lukee Sanin nimi, syntymäaika ja kuolinpäivä. Sopivan laatan löytäminen on osoittautunut haasteelliseksi. Sanin panta on päässyt olohuoneen hyllyyn sen kuvan vierelle. Luna käy toisinaan haistelemassa sitä.

 

– –

 

Sani oli ollut todella terve koira. Vasta vanhemmalla iällä, 12-vuotiaana, sillä alkoi tulla ensimmäisiä vaivoja. Sen polven ristiside hajosi keväällä 2019 ja se leikattiin. Samassa yhteydessä tehtiin hieman hammashuoltoa, koska sillä todettiin parodontiitti; hampaita poistettiin. Kutakuinkin tällöin havaittiin, että Sanilla oli nisäkasvaimia. Niistä kuitenkin sanottiin, että jos ne eivät lisäänny ja kasva, ei niille välttämättä tarvitse tehdä mitään. Keväällä 2020 meni toinen polvi, joka sekin leikattiin. Sillä tuli myös outo reikä sen jalkaan, ja se sai antibiootteja. Tämän vuoden helmikuussa Sanilta poistettiin lisää hampaita. Olin ihmetellyt sen vuoden aikana, että Sanin vatsa tuntui hieman pinkeältä. Nyt jälkikäteen toki pohtii, että jos olisin reagoinut siihen tai nisäkasvaimiin jo silloin, olisiko asialle voinut tehdä jotain? Tai sitten Sani oli lopetettu jo aiemmin. Sanin lopullinen lähdönaika kuitenkin koitti hyvin yllättäen. Se oli ollut täysin pirteä, iloinen oma itsensä vielä lauantaina. Se oli jopa hieman hepuloinut ja leikkinytkin. Tällainen yhtäkkinen lähtö on kaksipiippuinen asia: toisaalta ei ehtinyt valmistautua itse henkisesti Sanin lähtöön, mutta toisaalta Sani ei joutunut elämään kivussa ja kärsimyksessä. Jälkimmäinen voittaa ehdottomasti ensimmäisen.

En tiedä, onko Luna ymmärtänyt, ettei Sania enää ole. Luna on tottunut siihen, että Sani oli aina toisinaan poissa, kun se oli hoidossa vanhemmillani. Luna sai nuuhkia Sania kopassaan sunnuntaina, mutta se vaikutti siltä, ettei se halunnut mennä kovin lähelle Sania. Olisiko se silloin aavistanut jotain? Myös me ihmiset käyttäydyimme oudosti, minä itkin niin paljon, joten sen verran Luna ymmärsi, että nyt ihmiset on jostain syystä surullisia, mutta en tiedä, osasiko se yhdistää sitä Saniin. Pari päivää Luna oli vaisumpi, se ei halunnut leikkiäkään. Haluan ajatella, että se ymmärsi ja suri myös omalla tavallaan. Vieläkin se nukkuu toisinaan Sanin vanhassa pedissä – emme ole raaskineet tehdä pedille mitään.

Kaiken kaikkiaan olo on vieläkin epätodellinen: En pysty uskomaan, että Sani ei oikeasti enää tepastele keittiön ovelle katsomaan, josko saisi ruokaa, eikä se oikeasti enää tule vastaan ovelle, kun tullaan kotiin. Tuntuu, kuin Sani olisi vain vanhemmillani, kyllähän se sieltä taas tulee. Sitten aina totuus porautuu tajuntaan: Sani ei enää tule, ei ikinä. Vieläkin Sanin muistelu herkistää minut helposti kyyneliin, mutta nykyään itkut ovat harvemmassa, ei edes jokaviikkoisia, vaikka mielessä Sani on päivittäin. Mutta vaikken koskaan ole uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, toivon sydämeni pohjasta, että Sani on jossain paremmassa paikassa, josta se näkee meidät ja on aina luonamme. Ainakin se tulee olemaan aina mielessäni, aina sydämessäni. ♥

 

 

Maailman parhaimmalle koiralle, Sanille. ♥

 

Rakkaudella muistaen ja suuresti ikävöiden, 

 

Laura, Mikko, Luna ja kaikki muut Sanin rakkaat

Tähän loppuun vielä "muutamia" kuvia Sanista vuosien varrelta aikajärjestyksessä, pienestä pennusta koko sen liki 14-vuotinen matka kuolinvuoteen 2021 asti. Kuvia on aivan valtavasti, enkä ole hyvä karsimaan, varsinkin kun Sanista on niiiiin paljon ihania kuvia, mutta tein parhaani. :)

 

Sani just saapunut meille, tammikuu 2008

Toukokuu 2008

Helmikuu 2010

Heinäkuu 2013

Kesäkuu 2014

Joulu 2015

Kesäkuu 2018

Ekan polvileikkauksen jälkeen, kesäkuu 2019

Elokuu 2020

Tämä kuva on Lunan pedin yllä, elokuu 2021

Sanin viimeinen matka, 24.10.2021

Pienten tassujen teputusta ja neulahampaiden raatelua

 Vuosi on kääntynyt marraskuuhun. Aina silloin, kun mulla olisi aikaa kirjoittaa, unohdan koko blogin, ja sitten kun ei ole aikaa, muistan: "Ai niin, en oo kirjottanu hetkeen blogiin!" No, niin sitä taas olisi esseiden tarkistusrumba käynnissä, mutta tässä mä kirjoittelen tänne... :)

 Tärkein asia, mitä tässä on edellisen postauksen jälkeen käynyt, on: meille tuli koiranpentu! ♥ Kerron nyt "lyhyesti", miten Luna päätyi meille ja millainen siitä on näiden kolmen kuukauden aikana tullut.

Etsittiin shelttipentua jo pidemmän aikaan, ekoja kyselyitä laiteltiin alkukeväästä. Oli pari paikkaa, jotka vaikutti sellaisilta, että ehkä voisi saadakin koiranpennun. Kyselijöitä on kuitenkin niin paljon (varsinkin koronakeväänä), että aina löytyi pienille pentueille toiset perheet. Yhteen kenneliin oltiin kuitenkin yhteydessä pitempään, mutta varmuutta pennusta ei ollut. Vasta kun viimein soitin, kerrottiin, että kotivaihtoehtoja viimeiselle pennulle oli kaksi. Meidän onneksemme pystyimme menemään heti samalla viikolla käymään kasvattajalla, mikä varmaan sinetöi sen, että pentu meille luvattiin. Ja niin me ruvettiin kahdessa viikossa haalimaan kaikkea tavaraa, jota pienen pennun kanssa tarvitsee. Saimme kyllä Lunan  mukaan hienon pentupaketin, jossa oli todella paljon kaikkea hyödyllistä.

Heinäkuun lopussa sitten kävimme hakemassa Lunan kotiin. Luna on alusta asti ollut huikean rohkea ja ennakkoluuloton pentu. Olemme panostaneet sen sosiaalistamiseen, ja ihmiset varsinkin ovat Lunan mielestä huippuja, mikä ei ole itsestäänselvyys shelttien kanssa; ne kun voivat olla myös varautuneita vieraita kohtaan. Mutta ei meidän Luna. ♥

Lunan hakumatka

Eka päivä uudessa kodissa!

Halusimme, että Luna pääsee heti siihen kotiin, jossa se tulee elämänsä viettämään, eikä muutenkaan olisi ollut hyvä, jos se olisi ensin joutunut pariksi viikoksi jonnekin muualle ja sitten olisimme vasta muuttaneet uuteen kotiin. Eli nukuimme ekan yön uudessa kodissamme samana päivänä, kun Luna tuli kotiin. Seuraavana päivänä haimme myös Sanin, jotta koirat voivat tutustua toisiinsa. Sanihan ei ole hirveästi ollut koirien kanssa tekemisissä koko elämänsä aikana, varsinkaan pentujen, mutta kohtaaminen sujui hienosti. Lunan kasvaessa ja rohkaistuessa leikkimään Sani ei olekaan aina jaksanut pienen pennu touhotuksia, mutta sietää Lunaa hyvin, välillä jopa leikkii sen kanssa.

Vaikka Luna on maailman ihanin ja söpöin, niin ei tämä pentuaika helpointa ole ollut. Luna on oikeasti erittäin energinen, joten se tuhlaa energiaansa eri tavoin eikä aina niin sopivilla tavoilla. Se härnää Sania (roikkuu sen korvissa ja hännässä, hyppii päälle), käyttää neulahampaitaan KAIKKEEN (meidän käsiin, seiniin, listoihin jne.), juoksee vain hulluna ympäriinsä eikä kuuntele silloin ollenkaan, vetää hihnassa... Yksin jäädessään pissa ei ihan aina mennyt alustoille, jolloin se on mennyt laminaattilautojen välistä. Kakkaa ei välttämättä aina ole löytynyt, koska se on välillä syönyt sen. Tai sitten se oli levitettynä pitkin lattiaa. Kovin paha se ei ole haukkumaan, mutta se saattaa haukahtaa jollekin olemattomalle asialle, mikä saa Sanin räksyttämään sen jälkeen (ja Sanilla se sitten jää vähän päälle). Täytyy sanoa, että jos olisin tiennyt, että koiranpentu osaa olla näin tuholainen, en tiedä, olisinko halunnut uutta koiraa.

Mutta tämä kaikki vain kuuluu pienen, energisen pennun elämään. Luna on kuitenkin myös erittäin fiksu, kiltti ja rohkea. Se osaa jo liudan erilaisia käskyjä, jotka se on oppinut nopeasti. Käytöstavat ovat kohentuneet huomattavasti, ei enää juuri järsitä mitään kiellettyä (paitsi omaa lelulaatikkoa). Hihnassa osataan jo kävellä melko hienosti, välillä innostuessa mennään hihna kireällä, mutta muistaa taas olla vetämättä, kun pysähtyy. Se on ollut jo pari viikkoa sisäsiisti (lukuun ottamatta viikko sitten tapahtunutta pientä vahinkoa mun porukoilla, mutta kotona ei ole käynyt mitään). Ja onhan Luna niin valloittava ja ihana persoona, ettei sitä voi olla rakastamatta. ♥

2 kk

2,5 kk + Sani

3 kk

3,5 kk

4 kk (ja tästä kohtaa korvat on eläneet omaa elämäänsä)

5 kk

nyt ♥

 Siitä on kasvanut jo iso tyttö! Lähes kaikki hampaat on vaihtuneet (onneksi!), ja turkki alkaa nyt pikkuhiljaa kasvaa. Varmaan seuraavan kerran kun muistan tehdä päivityksen, Luna on jo yli vuoden.. :'D

 

 Mutta mitä muuta meidän elämään kuin koiranpentu? Eipä hirveästi muuta. Aloitin työt uudessa työpaikassa. Lukkarit on ollut näin ylimääräiselle tuntiopettajalle aivan hirveät, hirveä määrä hyppäreitä ynnä muuta tyhmää. Työt on tällä hetkellä aika stressaavaa: en ole kovin motivoitunut, kun työssä jaksamisessa on niin paljon ongelmia. Mutta ehkä se helpottaa... Toisaalta kiva olla taas koulussa, mutta melkein olisin mieluummin näillä lukkareilla ja tässä koronatilanteessa etänä.

Omassa uudessa kodissahan me olemme asuneet tosiaan sieltä heinäkuusta asti, mutta ei vieläkään kaikki ole aivan valmiina. Muutamia listoja puuttuu, alakerta on täysin kesken jne. Tällä viikolla on laitettu verhotankoja, joten ehkä saa verhojakin.. :) Mutta heti kun tämä kämppä näyttää siltä, että kehtaa ottaa kuvia, teen tännekin päivityksen.

Sulkkis on ollut mun voimavara. Onneksi se on nyt syksyllä saanut pyöriä normaaliin tapaan, ja jopa kisoissa on päässyt käymään. Toisaalta kaiken työkiireen keskellä tuntuu, ettei elämässä ole mitään muuta kuin työt ja sulkkis ja koira, millekään muulle ei jää aikaa. Mutta sulkkis on ainoa paikka, jossa en stressaa töitä!

Joulu lähenee, ja lukuvuosikin on kohta jo puolessa välissä. Aika kuluu hirmunopeasti.

Pitää palata taas esseiden äärelle. Nähdään taas hamassa tulevaisuudessa!

Koronakevät (ynnä syksyjuttuja)

Oho, aika tuppaa aina hurahtamaan niin kamalan nopeaa! Nytkin taas mennyt näköjään yli puoli vuotta... :D

Työ on pitänyt kiireisenä. Syksyllä mulla oli paljon kursseja opetettavana, joten hirveästi ylimääräistä vapaa-aikaa ei ole ollut, kun harrastaa kilpatasolla sulkkista. Eipä kyllä ole samaa ongelmaa ollut viime aikoina...

Aloitetaan kuitenkin loppusyksystä. Muutettiin vanhasta kämpästä viime marraskuun lopussa väliaikaisasuntoon, kun ajatuksena oli, että päästään pian muuttamaan omaan kotiin. No, muutaman mutkan kautta saatiinkin ostettua asunto vasta helmikuussa ja nyt ollaan rempattu sitä viimeiset pari kuukautta, niin edelleen asutaan meidän väliaikaisasunnossa (=VAA, ei jaksa koko ajan toistaa tätä). :) Vielä on remontti hieman kesken, mutta viimein ehkä päästään pian muuttamaan (huom, ehkä).

Lokakuun jälkeen ei tapahtunut juuri mitään ihmeellistä: kisoja ja sulkkista oli paljon, joten kauheasti ei muuta tehty. Joulu tietty oli, ja se vietettiin pitkästä aikaa täysin muiden nurkissa, kun tämä VAA ei ole mikään tilaihme.

Kävin myös loppuvuodesta kälyn kanssa Poets of the Fallin keikalla pitkästä aikaa. Edelleen yhtä hyvä kuin aina ennenkin. ♥

Sitten siirrytäänkin vuoteen 2020! Ei ole tainnut olla paras vuosi kyllä tämä.

Paras asia tässä vuodessa on ollut oman asunnon osto. Remppaaminen ei niinkään... :)

Muuten oikeastaan tammi-maaliskuu kului lähinnä sulkkiksen ja töiden parissa. Töitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Sulkkiksesta olisi pitänyt nauttia silloin kun siitä pystyi, koska sitten tapahtui se, mistä on puhuttukin viimeiset pari kuukautta.

Korona.

Mullahan tämä vaikutti lukio-opettajana niin, että etäopetuksessa oltiin koko loppukevätkausi. Alkuun oli haasteita, mutta melko nopeasti etäopetus vakiintui uomiinsa ja digipalvelut olivat hallussa. Eniten kuitenkin turhautti vitosjakso, kun se pidettiin kokonaan etänä, koska en nähnyt joitakin opiskelijoita kertaakaan (heitä ei saa pakottaa laittamaan esim. kameraa päälle). Äänen kuulin, mutta se ei ole sama. Hankalinta oli kuitenkin nelosjakson loppu, kun oli yo-kirjoitukset tarkistettavana ja piti keksiä, miten kaiken, mitä oli suunnitellut valmiiksi, tekeekin etänä. Mutta selviydyttiin. Toivottavasti kuitenkin syyslukukauden alkaessa ollaan taas fyysisesti paikalla.

Ja tuohon liittyen aloitan toisessa lukiossa ensi lukuvuonna, edelleen määräaikaisena. Jännittävää mennä uuteen paikkaan, varsinkin kun lukkarit eivät näytä erityisen hyviltä. Mutta kesän otan nyt rennosti miettimättä vielä syksyä!

Korona lopetti myös sulkkiksen. Tämä olikin erittäin vaikeaa, vaikeampaa kuin opetus etänä. En ole koskaan ollut hyvä liikkumaan omatoimisesti. Päästän itseni liian helpolla tai jätän tekemättä asioita. Aloitin ihan hyvin, kävin lenkeillä ja tekemässä loikkatreenejä tai mäkivetoja ja sisällä tein kuntopiirejä ja hiit-treenejä. Mutta pikkuhiljaa innostus loppui, kun aina oli samaa. Tämä näkyi myös painossa, kun ruokavaliokaan ei ollut ihan kunnossa. Nyt onkin niitä kuuluisia koronakiloja pudotettavana...

Mutta nyt kesävuorot ovat alkaneet. Ihan en ole vielä päässyt treenaamiseen takaisin kiinni, kun on ollut järjettömät helteet. Mutta ensi viikolla viilenee, niin toivottavasti saisin itseäni niskasta kiinni ja jatkaisin taas treenaamista. Treenausintoa on vienyt myös tuo remppaaminen, mutta se alkaa olla loppusuoralla, niin ehkä.. :)

Mutta se koronasta ja siihen liittyvistä asioista. Ei vieläkään kovin kivoja asioita, koska toinen kevään murhe on ollut Sani. Nyt sillä on taas kaikki hyvin, mutta maalis-huhtikuun vaihde alkoi sillä, että sillä meni toisesta polvesta ristiside. Eli taas jouduttiin leikkaamaan, kuntouttamaan ja ottamaan rauhallisesti. Juuri kun olisin eniten kaivannut kävelykaveria. No, tärkeintä oli saada Sani kuntoon, ja kuntoutuminen tapahtuikin nopeammin kuin viime kerralla. Saattoi johtua siitä, että sillä oli toinen polvi jo leikattu eikä se jalka ole niin vahva, että jaksaisi kovin pitkään painella kolmella jalalla. Toipuminen eteni siis erittäin hyvin lukuun ottamatta paria päivää, jolloin se yhtäkkiä palasikin kolmelle jalalle, mutta se lähti yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Nyt mennään täysin normaalisti, eikä mitään leikattuja polvia huomaa missään!

Tarkistuskontrollin yhteydessä Sanilla hoidettiin hampaatkin kuntoon, ja kaksi huonokuntoista hammasta otettiin pois. Muuten Sanilla on hampaat ihan hyvässä kunnossa onneksi. Sen jälkeen on ollut pieniä asioita: valeraskaus (vinkumista ja pesän tekoa), outo patti jalassa (joka onneksi lähti antibiooteilla), rähmivät silmät (Sanille normaalia)... Nyt kuitenkin alkaa olla taas normaalitilanne, eikä toivottavasti tarvitse hetkeen käydä eläinlääkärissä!

Muuta ihmeellistä ei kyllä kevään aikana ole juuri tapahtunut. Kesäkuuta eletään nyt, ja ollaan käyty kaksi kertaa mökillä, toinen oli juhannus. Siellä oli yllättävän vähän hyttysiä, mutta säät oli melko vaihtelevat ja viileät, totta kai juuri ennen näitä hirmuhelteitä.

Vähän muasemmoo:

Mutta mitä tapahtuu tässä kesän aikana?

Olen menossa polttareihin ensi viikonloppuna, ja häihin mennään heinäkuun lopussa. Viikonloput on taas vaihteeksi jo täynnä heinäkuun osalta, mutta onneksi Mikolla alkaa loma heinäkuun puolessa välissä, niin ei ole väliä viikonlopuilla. :)

Tarkoitus on saada kämppä loppuun nyt parin viikon sisään. Mikon loman aikana varmaan mökkeillään ja laitetaan kämppä kuntoon. YRITÄN tehdä kämppäpäivityksen, kunhan saadaan se edustuskuntoon. Vähän ennen- ja jälkeen-kuvia nääs.

Huh, jouduin kirjoittamaan tämän tekstin osissa. Aloitin tämän itse asiassa jo huhtikuussa, mutta sitten painoi työt päälle ja ehkä vähän unohtuikin. Mutta nyt se on valmis! Onneksi olkoon, rakas lukija, jos vielä jaksat roikkua matkassa mukana, vaikka päivitystahti on tämä... :D

Mutta nyt: nauttikaapa kesästä ja auringosta! ♥

Kesä tuli, pää suli ja kala sanoi pulipuli

(Sori otsikon jäätävä luovuus, on vaikea keksiä pitkille ajanjaksoille otsikoita :'D)

Jooh, kiirettä on taas pitänyt. Ja rehellisesti sanottuna unohdin koko blogin hetkeksi. Mutta en aio ottaa liikaa stressiä tästä, sillä kirjoitan tätä lähinnä omaksi huvikseni (ja teille harvoille lukijoille!). Nyt on syysloma, ja mulla on aikaa!

Hmm, let's think... huhtikuun jälkeen on tapahtunut kaikenlaista.
Aloitetaan vaikka reissuista ja tapahtumista, joita on Mikon kanssa käyty. Varoitus – erittäin kuvapainotteinen ja pitkä postaus!

Toukokuussa tuli seitsemän vuotta yhteistä taivalta täyteen, elokuussa kaksi vuotta avio-onnea. Ei tehty ihmeellisiä juttuja toukokuussa, kun kuitenkin lähdettiin Kyprokselle Ayia Napaan kesäkuussa. Ja se oli kyllä ihana matka! Uusi maa, vaikka kreikkaahan sielläkin puhutaan.

Suureksi osaksi meni levon kannalta, mutta tehtiin me pari retkeäkin. Yksi retki oli makumatka kyproslaisiin ruokiin ja juomiin. Pienessä söpössä kahvilassa pysähdyttiin, josta jatkettiin matkaa makeistehtaalle (tai siellä tehtiin vähän kaikennäköistä: hilloja, karkkeja, marmeladeja...). Sen jälkeen käytiin nuuhkimassa ruusuja ja maistelemassa ruusuvesituotteita ruusutehtaalla. Seuraavaksi pysähdyimme viinitilalla maistelemassa viinejä (mukaamme tarttui valkoviini – vaikka kumpikaan meistä ei yleensä sitä edes juo). Viimeinen etappi oli päivällinen ravintolassa. Ruoka oli melko samantyyppistä kuin Kreikassakin, mutta halloumi on kyllä parasta kyproslaista herkkua. ♥

Kyproksen jälkeen olikin aikamoista ravaamista: oli Jukolaa ja mökkeilyä. Kotona ei kauan viihdytty kesäkuussa... :)

Heinäkuun kohokohtia oli vaellusreissu Ylöjärvellä Seitsemisen kansallispuistossa. Kokemuksena kyllä upea, vaikka olosuhteet olisivat voineet olla paremmatkin, nimimerkeillä "Hikoilin kuin pieni sika", "Rakot puhkesi parin päivän päästä" ja "Hyttyset söi mut elävältä". Kävelimme yhteensä 26 kilsaa: ekana päivänä 16 km ja seuraavana 10 km.

Ylöjärveltä menimme suoraan Ikaalisten kylpylään. Ei ollut aivan niin upea kuin ajattelimme, mutta kyllä siellä viihtyi metsässä rämpimisen jälkeen. Päänsärky iski molemmilla, mikä saattoi johtua nestehukasta ja lämmöstä.

Ikaalisista jatkoimme matkaa Tuuriin, jossa pyörittiin hetken aikaa. Sieltä matka jatkui Ähtärin eläinpuistoon. Siellä tuli nähtyä eläimiä. ♥ Näimme pandatkin ja olihan ne nyt söpöjä! Mutta hieman liikaa maksaa pandalippu siihen nähden, mitä rahalle saa vastineeksi. 5-10 minuuttia taidettiin siellä pandatalossa olla.

Ähtäristä jatkettiin sitten kohti Juukaa ja meidän suvun mökkiä (jonka isoisäni on itselleen lunastanut). Käytiin siis moikkaamassa isoisääni ja hänen naisystäväänsä. Pari yötä vietettiin siellä.

Viimeinen etappi reissullamme oli sitten Mikon porukoiden mökki Juvalla. Sielläkin pari päivää, jonka jälkeen pääsimme vihdoin kotiin. Pitkä reissu, vaan tulipahan tehtyä!

Elokuussa jatkui työt. Jatkan siis vielä tämän lukuvuoden samassa paikkaa, mikä on kyllä kaikin puolin oikein hyvä: näyttää hyvältä CV:ssä ja ei tarvitse opetella kaikkea taas alusta asti. Mutta tämän vuoden jälkeen matka jatkuu kohti uusia seikkailuja, se on nyt jo tiedossa.

Elokuussa ei siis tästä syystä tapahtunut mitään kovin ihmeellistä. Hääpäivä oli silloin kuitenkin! Kävimme syömässä, vietimme yön hotellissa ja kävimme pakenemassa huoneesta (kerrankin pääsimme ulos!). Muuten sitten tapahtui kaikkea pientä: mökkeilyä, treenit jatkui, kavereiden näkemistä.

Syyskuussa sitten tapahtuikin muutakin: kauden ekat kisat ja Mikon sukulaisen häät. Kisat nyt eivät menneet kauhean hyvin, ja niistä asti mun selkä on ollut melko rikki. Kävin viime viikolla fyssarilla näyttää sitä, ja nyt jumpataan. Häät olivat kauniit, Tuomiokirkossa vihkiminen ja juhla Suomenlinnassa. Vieraista ei vain tuntenut juuri ketään, niin siinä mielessä jäi vähän ulkopuoliseksi.

Syyskuun kohokohta oli kuitenkin matka Itävallan kautta Slovakiaan katsomaan Evanescenceä! Hieman oli kiire aikataulu, sillä lensimme lauantaiaamuna Wieniin, josta jatkoimme junalla matkaa Bratislavan kautta Trnavaan. Perillä olimme kuitenkin n. kahdelta, joten aikaa oli onneksi pyöriskelyyn ja hengähtämiseen.

Illalla oli sitten keikkoja. Keikkapaikka ei itsessään ollut mikään ihmeellinen, vaatimaton jalkapallokenttä. Mutta ei sinne lavasteita mentykään katsomaan. Ensin esiintyi jenkkibändi Veridia, jota kuuntelimme puolella korvalla. Ihan hyvä meno oli! Sen jälkeen esiintyi Tarja Turunen, mikä oli silkkaa sattumaa, mutta tiesin, että jotkut yleisöstä olivat tulleet katsomaan pelkästään Tarjaa. Sitä varten ostimme pienen Suomen lipun, jota heiluttelimme. Taisi huomatakin!

Parasta illassa kuitenkin oli Evanescence. Juuri kun Ev alkoi soittaa, rupesi satamaan. Ei onneksi kovin paljoa, mutta silti. Loppui onneksi parinkymmenen minuutin jälkeen.
Keikka oli upea ja hieno, ja erityisesti My Immortalin aikaan valomeri oli hieno näky.

Sunnuntaiaamuna lähdimme takaisin Wieniin, jossa hengailimme muutaman tunnin. Kiertelimme ympäri ämpäri. Ja nyt voi sanoa: ollaan juotu viinii Wienissä!

Nyt ollaankin jo lokakuussa. Lokakuuhun on mahtunut parit kisat, jotka on menneet ihan ok menestyksellä (parhaiten sekari, huonoiten kaksari). Kipeä selkä on kyllä vaikuttanut kaksarin pelaamiseen, joten ihan parasta en ole itsestäni irti saanut. Ja se on edelleen niin kipeä, ettei kentällä mihinkään ihmeellisyyksiin venytä. Seuraavat kisat ovatkin kuunvaihteessa, johon mennessä toivon selän jo parantuneen tai edes olevan kivuttomampi. Kroppa ärsyttää nyt monin tavoin, kun myös kantapää on kipuillut (plantaarifaskiitti) ja herkut ovat maistuneet liikaa... Nyt kuitenkin nautiskelen lähinnä ansaitusta syyslomasta – parasta opetyössä!

Koko kesän kestävä projekti oli myös Sani. Sillä meni polvesta ristiside, minkä seurauksena se könkkäsi kolmella jalalla. Eläinlääkäri antoi kaksi vaihtoehtoa: leikkaus tai lopetus. Jälkimmäinen ei ollut tietenkään vaihtoehtona, joten kesäkuun alussa oli polvileikkaus. Toipuminen tapahtui pikkuhiljaa ja fysioterapian avulla. Harjoitteita on tehty koko kesä, ja nyt koira on entistä ehompi! Enää Sanista ei edes huomaa, että jotain vikaa olisi ollut, kuin joissakin tilanteissa (jalka tärisee välillä, makoilun jälkeen hieman kankea jne). Ihana, reipas koiru. ♥

Tässä lähtötilanne: muutama päivä leikkauksen jälkeen. Ei käyttänyt tässä vaiheessa vielä jalkaa ollenkaan.

Jouduttiin laittaa Sanin rahi kallelleen ja peitto lattialle, ettei se vahingossakaan hyppää. Heinäkuulta.

Jalka näytti vielä elokuussa kanankoivelta, vaikka kävely luonnistui jo melko hienosti.

Lokakuussa jalka kuitenkin on toiminut jo normaalisti ja näyttänyt normaalilta! ♥

Huh, mitähän vielä? Jotain todennäköisesti unohtui, mutta tässä ainakin tärkeimpiä. Katsotaan taas, milloin tulee seuraava postaus... :D Jos ensi kerta tulisi nopeammin, niin ei olisi niin paljon muisteltavaa. Mutta kuten lupasin, kuvapainotteinen, pitkä postaus, olkaa hyvä!

Hyvää syksyä kaikille! :)